Kun loman jälkeen palataan takaisin työpaikoille, pitää taas jaksaa olla sosiaalinen. Aina ei jaksaisi. Lomalla voi säädellä kuormaansa ja valita seuraansa, mutta töissä ei. Tosin aina se ei onnistu lomallakaan. Kävin mieheni kanssa katsomassa itä-Suomessa karhuja. Menomatkalla olimme pysähtyneet Raatteentien sotamuseossa, jossa olin liikuttuneena seurannut erään vanhemman miehen hiljaista kyynelehtimistä hänen lukiessaan tauluihin koottuja Raatteentien taistelujen aikaisia lehtileikkeitä eri puolilta maailmaa. Myöhemmin samana päivänä karhunkatselukopissa kanssamme istuneet halusivat ensimmäisen tunnin ajan kertoa toisilleen mitä kaikkia eläimiä olivat ampuneet. Me taas halusimme nähdä eläviä eläimiä ja mieluiten vapaina luonnossa. Jouduin tekemään aika paljon töitä itseni kanssa pysyäkseni hiljaa ja saadakseni itselleni aidosti neutraalin olotilan. Negatiivisen tunteen peittely-yritys nimittäin tutkitusti nostaa keskustelukumppanin verenpainetta enemmän kuin tunteen sanottaminen ääneen. Onneksi olin myös koko rivin reunimmaisena. Kaikki ihmiset sinällään olivat oikein mukavia.

Loppuillasta viidentoista karhun ja nallevauvan touhuja seurailtuamme kaikki taisimme olla vähän liikuttuneita. Ennen lähtöämme koko kopillisemme odotteli vielä kovasti etäämpänä kierteleviä uroskarhuja lopuksi ruokintapaikalle, mutta ne kaarsivat kauempaa. Totesin sen enempää ajattelematta miehelleni, että ne ovat varmaan viime syksynä paenneet henkensä edestä metsästäjiä. Kaikki olivat hetken hiljaa. Toisaalta olin rehellinen, ehkä tein luonnonsuojelullisen teon herättämällä ajatuksia, toisaalta saatoin tölvästä jotakin metsästäjistä ja olla siis epäsosiaalinen. Vastaavia tilanteita syntyy helposti työyhteisöissä. Sanonko vai en. Jos niin mitä ja miten.

Missä asioissa saa tai pitää avata suunsa, vaikka joku saattaa siitä harmistua? Sanoakin voi toki monella tavalla, mutta entä kun asia itsessään liittyy arvoihin ja uskomuksiin ja ollaan siksi herkällä alueella. Eihän päivälliskutsuillakaan vieraiden seurassa kuulu puhua politiikkaa tai uskonnosta, samoista syistä. Pitääkö siis olla hiljaa eikä keikuttaa venettä? Vai nimenomaan sanoa? – Olen aiemmin kirjoittanut suhteen rakentamisen prosessista ja miten eri vaiheissa erilaisista asioista puhuminen tulee mahdolliseksi. Tässä haluan nostaa esiin motiivin vaikutuksen siihen, miten asia otetaan vastaan. Väitän näet, että silloin kun sanot vaikeankin asian mutta et itseäsi vaan toisia varten, se menee läpi. Mutta manipulointiyritys, valheellinen imartelu, piilotettu ilkeys rakentavaksi kehitysehdotukseksi naamioidun kritiikin pohjalla yms. nostaa terveillä ihmisillä karvat pystyyn, niin kuin sanonta kuuluu. Meillä on nimittäin sisään rakennettu tutkajärjestelmä.

Aivoteknisesti katsoen evoluutio on nerokkaasti motivoinut ihmiset tulemaan toimeen keskenään. ”Omien” kanssa tuntuu hyvältä ja läheisyyden synnyttämä kemiallinen cocktail kehossa saa pelonkin vaihtumaan rohkeudeksi. Toisaalta lieväkin sosiaalinen torjutuksi tulemisen tunne näkyy aivoissa samalla alueella kuin fyysinen kipu ja yksinäisyys on laajojen pitkittäistutkimusten perusteella terveydelle erityisen vaarallista. Porukkaan kuuluminen lisää turvallisuuden tunnetta. Niinpä ihmisten aivot käyttävät jopa 80% valveillaoloajasta skannaamaan ympärillä olevien tunteita ja aikomuksia ja koittavat olla toisiaan kohtaan sivistyneitä ja mukavia. Mekanismia on vaikea kytkeä pois päältä ja eri ihmiset jaksavat eri määrän ihmisiä päiväänsä. Erityisherkkyys on vahvuus, mutta erityisherkät kuormittuvat vielä muita nopeammin. (Netissä on suuntaa antavia testejä, joilla voit testata itseäsi ja lapsiasi. Kirjoitan rajoista ja itsen suojaamisesta enemmän toisella kerralla.)

Sekin tiedetään jo lukuisista tutkimuksista, että me muokkaamme toistemme aivoja jokaisessa merkityksellisessä vuorovaikutustilanteessa. Kirjaimellisesti, tai oikeammin biopsykofysiologisesti ja jopa geenitasolla asti. Yhdessä kokeessa tutkijat kuvansivat lukion tanssiaisistaan kertovan henkilön ja kuulijoiden aivoja. Mitä paremmin kuulija pystyi jälkeenpäin kuvaamaan kertojan tarinaa, sitä enemmän hänen aivonsa alkoivat muistuttaa kertojan aivoja. Aivojen kuvantamisissa nähtiin jopa se, että ”samalla aaltopituudella” olevien kuulijoiden aivot reagoivat puhujan aivoihin samanaikaisesti tai jopa ennakoivat puhujaa. Toisesta tutkimuksesta tiedetään, että ryhmässä muiden aivot synkronoituvat auktoriteettiasemassa olevan aivojen kanssa sen aikaa, kun ollaan yhdessä. Hyvä pitää esimiehenä ja isänä/äitinä mielessä.

Tähän synkronoitumismekanismin päälle, kaiken huipuksi, tunnistamme toisten tunnetilat saamalla ne fyysisesti omaan kehoomme… Tunnistamme toisen tunteen sekä sen viestin itsessämme, mutta toisen ihmisen tunteeksi. Mekanismi tunnetaan aika hyvin (mm. mikroilmeiden automaattinen tunnistaminen ihmisillä, koirilla, hevosilla..). Tunneviestintä onkin tärkein kommunikaation muoto kaikilla laumaeläimillä, harva kun kuitenkaan puhuu englantia ja sanavalinta ja äänenpainokin viestivät nimenomaan tunnetta. Jälleen, hyvä pitää mielessä töissä ja kotona, mitä tunnetiloja toisille tartuttaa. Kestovalittaja saa kaikki hermostumaan, piiloaggressiivisen lähellä tekee mieli riidellä, epävarma ja huolestunut vanhempi saa peräänsä hermostuneena kiukkuavat ja itkuiset lapset alta aikayksikön jne.

Ensimmäinen tehtävä on tunnistaa tunnetila. Se alkaa laantua jo, kun sille antaa nimen. Tunteen sisältämän viestin tunnistaminen on toinen askel. Pelon selkeä viesti on, että jossakin on (ehkä) vaara. Evoluutio on katsonut tarpeelliseksi, että pelko tarttuu erityisen helposti ja ns. varmuuden vuoksi. Tunne laantuu kun siirryt turvaan. Vihan viesti on, että joku loukkaa rajoja ja tunne helpottaa, kun rajat on palautettu. Häpeä saa syyttämään toisia ja haluamaan olla kohtaamatta heitä enää, terve syyllisyys saa yrittämään paikata mokansa ja hyvittää tekonsa, jotta saa jatkossakin kuulua porukkaan. Nämä ja monet muut tunteet tarttuvat ajatusta nopeammin osana sosiaalista kommunikaatiota. Tunteen peittelykään ei onnistu, sillä se nostaa tutkitusti enemmän vastapuolen stressireaktiota kuin sanottaminen.

Osaatko vastaanottaa toisten tunneviestien informaation joutumatta elämään niitä koko voimalla omassa kehossasi? Kun kuulet viestin nopeammin, tunnepiikin ei tarvitse kasvaa yhtä isoksi. Oletko toisinaan työpäivän jälkeen väsynyt ja kummallisen tyhjän pahanolon vallassa? Kannat todennäköisesti toisilta tarttuneita tunteita mukanasi, joilla ei ole sinulle viestiä. Et siis voi esim. siirtyä mistään turvaan ja saada sillä tavalla tunnetta laantumaan. Tiedosta tartunta, hengittele rauhallisesti ja työnnä tunne uloshengityksellä pois kehostasi. Ei ole sinun.

Kun siis meillä kaikilla on tarve kuulua porukkaa ja tuntea olevamme turvassa, tunteet tarttuvat fyysisesti, aivotkin synkronoituvat eikä huijaaminen toimi, mitä se kaikki tarkoittaa käytännössä työpäivän arjessa? Esimiestyössä? Omalla kohdalla, vastuussa omasta osastaan työyhteisössä?

Ajatuksia emme lue, mutta meissä on aika hyvä tutkajärjestelmä tunnistamaan toisten sisäisiä tiloja, aikomuksia, motiiveja, milloin toinen valehtelee, teeskentelee, imartelee jne. Monta vaikeaa asiaa voidaan sanottaa työpaikalla, kotona ja coaching- ja terapiatapaamisissa, kun tarkoitus on hyvä, vilpitön ja rehellinen. Niillä pääsee pitkälle. Minä sain ilmeisesti kommenttini anteeksi, koska se oli toteamus eikä sisältänyt mitään piiloviestiä kenellekään paikalla olleelle.

Aurinkoisia päiviä, tutkaile ympäristöäsi

Mari