Hei,

Viime kerralla annoin tehtäväksesi tehdä pientä erotusdiagnostiikkaa sinua voimaannuttavista ja kuormittavista rajakysymyksistä. Seuraavaksi ajattelin kirjoittaa hieman konfliktien ratkaisusta puhumalla. Pätee työpaikoilla ja yksityiselämässä. Dialogisen keskustelun ajatellaan olevan tunnistettavissa mm. seuraavista:

  • Aitoudesta; jolloin ihmiset voivat olla paikalla omana itsenään
  • Avoimuudesta; jolloin kaikki rakentavasti esitetyt mielipiteet (ja tunteet) ovat sallittuja
  • Turvallisuudesta; ei ole mitään hätää, vaikeistakin asioista voidaan puhua
  • Kiireettömyydestä; silloinkin kun aikaa on vähän ja varsinkin silloin
  • Pakottomuudesta; ei tarvitse tietää kaikkia vastauksia tai edes kysymyksiä. Tutkitaan.
  • Samanarvoisuudesta; kukaan (mikään ääni) ei ole toista parempi, mutta jokaisella on omaa asiantuntijuuttaan ja osaamistaan, jota arvostetaan ja kunnioitetaan. Ihmisenä olemme tasa-arvoisia, esimies-/alaisasema tarkoittaa, että on omat vastuunsa ja perustehtävänsä.
  • Kiinnostuneisuudesta; halutaan kuulla toistenkin ajatuksia ja ideoita. Huonotkin ideat ovat hyviä, koska niihin ei sitten enää tarvitse käyttää aikaa.
  • Joustavuudesta; olen valmis muuttumaan/ muuttamaan käsityksiäni ja työtapojani
  • Vastuullisuudesta; olen vastuussa sekä itsestäni, omista rajoistani että toisten huomioonottamisesta ja heidän rajojensa kunnioittamisesta

Pelkkä dialoginen, arvostava ja hyväntahtoinen keskustelu ei konflikteissa auta, koska se ei yleensä kaikilta osapuolilta onnistu. Konfliktit (ääneen tai pinnan alla) työpaikalla synnyttävät turvattomuuden tunteen, loukkaantumisia arvostuksen puutteesta, kiukkua rajaloukkauksista, halun pois tilanteesta ja unohtamaan koko jutun häpeän vuoksi, sekä defenssejä ja hyökkäyksiä syyllisyyden tunteesta, joka syntyy aiheellisesta kritiikistä jota ei pysty ottamaan rakentavasti vastaan, Aina joskus joku tuntee ihan vaan surua siitä, että illuusio ja unelma täydellisestä työyhteisöstä vähän romuttuu. Lopputulos on joka tapauksessa se, että konfliktin ratkaisukeskustelussa pyöritään helposti ns. tarinatasolla ja kuvaillaan tilanteiden nostattamia tunteita. Kuka sano mitä ja mitä sitten tapahtui ja miltä tuntuu. Todellisuudessa aitoa kuulluksi tulemisen tunnetta ei synny, koska vatkataan ilmiöitä, jotka ovat kuitenkin seurausta jostakin ja toistuvat siksi todennäköisesti eri muodoissa helposti uudelleen. Varma merkki tästä on se, kun joku osapuoli alkaa kertomaan samaa tapahtumaa uudelleen vähän eri sanoin. Hänestä tuntuu silloin, että jotain oleellista on ainakin keskustelun vetäjältä mennyt ohi.

easeldialoginenkeskustelu

Reflektointitason teemojen tutkiminen olisi hyödyllisempää ja sieltä voidaan päästä eteenpäin aidosti sopimaan asioita. Näin silloinkin, kun ollaan pysyvästi eri mieltä tai ei persoonatasolla tykätä kamalasti toisista. Kun kaikilla osapuolilla on tunne kuulluksi tulemisesta, voidaan tehdä yhdessä töitä muistaen, ettei työpaikoilla makseta tykkäämisestä vaan fiksujen aikuisten fiksusti tekemästä työstä toisten fiksusti käyttäytyvien aikuisten ammattilaisten kanssa.

Konflikteja ei tarvitse pelätä, oleellista on, miten ne puretaan ja palautetaan työrauha. Ohi maalin hermostumisia tapahtuu työpaikoillakin.Yleensä fiksut aikuiset huomaavat huolimattoman kommunikointinsa ja pyrkivät paikkaamaan tilanteen. Pyytävät anteeksi ja rakentavat yhteistyösillan uudelleen. Ehkä juuri siksi sopimattomaan käytökseen puuttuminen jää esimiehiltä tekemättä. Se on vaikeaa, hankalaa, kiusallista, ahdistavaa yms. Toivotaan, että ihme tapahtuu. Ei tule tapahtumaan.

Omassa työssäni kriisien sovitteluissa työelämässä oleellisimmaksi on noussut todella kirkkaat rajat, joiden avoimesti sanoitettu tarkoitus on varmistaa perustehtävän laadukas suorittaminen ja jokaisen henkinen ja fyysinen turvallisuus. Rajojen kommunikointi ja mallintaminen sekä hyväksytyn toimintakulttuurin vaaliminen niiden ilmentymänä ovat esimiehen tehtäväkenttää. Konfliktien purkutilanteessa niistä kannattaa erityisen tomerasti aloittaa. Minä laitan rajat paikoilleen aloittamalla tilaisuuden sanomalla, että minulla on hyvin vähän sääntöjä, mutta pari niistä on ehdottomia. Jokainen kertoo vain sen minkä haluaa, mutta sen minkä jakaa, jakaa rehellisesti. Muuten haaskataan kaikkien aikaa. Mihinkään kysymykseeni ei ole pakko vastata, jos ei halua. Minä sanon sitten, jos tarvitsen johonkin vastauksen. Jotta pääsemme kaikki samalle kartalle ja kirkastuu mikä ”kodinkone” pitäisi korjata (vrt. Jos TV on rikki, leivänpaahtimen korjaaminen ei auta), aloitan kysymällä kaikilta vuoron perään neljä kysymystä. Yksi vastaa ja muut eivät kommentoi edes huokailemalla tai pyörittelemällä silmiä. Kirjaan vastaukset kaikkien nähtäväksi ja lopuksi saatte kommentoida toistenne vastuksiakin

Kysymykseni ovat:

Mikä täällä on hyvin, mitä et halua tässä työpaikassa menettää, mitä johdon ei kannata hukata?

Minkä on muututtava, jotta…?

Mitä olet itse valmis tekemään sen eteen?

Mitä apua / tukea /lisäkoulutusta tmv kaipaat muutoksen tueksi?

 

Mukavaa päivänjatkoa!

Mari