Tällä kertaa kirjoitan vähän perheen ja työelämän yhdistämisen haasteista, mutta vähän eri näkökulmasta kuin mistä yleensä puhutaan. Eräs äiti tuskaili onko edes mahdollista saada samaan perheeseen mahtumaan kahta uraa, onnellista parisuhdetta ja tasapainoisia lapsia. – On. Ei aina helppoa, mutta ihan mahdollista. Harry Stack Sullivanin sanoin läheisyys on mahdollista, kun tuon toisen hyvinvointi on minulle yhtä tärkeää kuin omani. Lapset ja parisuhde ovat aikuisten oman tasapainon, arjenhallinnan, tunteidensäätelytaitojen ja arvojen armottomin barometri. Psykoterapeuttina yksi erityisalueistani on lasten ja nuorten tunteidensäätelyn ja käytöksen pulmat, toinen toistuvat riidat parisuhteessa, jossa kuitenkin haluttaisi pysyä yhdessä. Kiireisessä arjessa molemmat yleensä pahenevat.

Äitinä ja isänä oleminen on maailman ihanin ja vaikein homma. Kukaan meistä ei kasva suoraan, eikä vanhempien tarvitse tai pidä lupautua täydellisiksi ja erehtymättömiksi. Itse kiteytän äidin duunin yleensä sanomalla, että tehtäväni on rakastaa yli kaiken mutta myös kasvattaa lapseni tasapainoiseksi itsekseen niin, että he oppivat pitämään huolta itsestään, toisistaan ja omalta osaltaan tästä maailmasta, rakentamaan ja ylläpitämään merkityksellisiä ihmissuhteita, ja kasvattamaan vuorostaan mahdolliset omat lapsensa. Turvallisen varhaislapsuuden ja kiintymyssuhteiden merkityksen vanhemmat tietävät aika hyvin. Haasteisiin vanhempana kuuluu kuitenkin myös mitä itse mallintaa ja mihin ohjaa läpi lapsen kehitysvuosien. Se onkin sitten se todellinen haaste ja ajoittaisen räpiköinnin paikka. Lapsen temperamentti on vain joukko taipumuksia, joita ympäristö muokkaa persoonallisuudeksi. Esim. tutkimusten mukaan 8-12 vuotialla lapsilla on pitkälti samat tunteidensäätelystrategiat kuin heidän vanhemmillaan… Onko joskus tunne, että katsot peiliin?

Tässä maailmanajassa ei myöskään ole helppoa kasvattaa lapsia eikä siinä hommassa nyt selviä toistamalla pelkästään oman lapsuudenkotinsa toimintamalleja. Ne eivät ole kaikilta osin ajan tasalla vuoden 2016 maailmassa. Omina kouluvuosinani 70-80-luvulla TV:stä tuli Bonanza ja Onnenpäivät, tiedonhankintaa varten piti avata tietosanakirja. Siinä ei ollut kovin suurta vaaraa päätyä hämmentymään ikätasoon nähden väärästä informaatiosta. Afrikantähteen ja kirkonrottaan kukaan ei varmaan ole myöskään koskaan addiktoitunut.

Ympäristö ja ”johtoporras” muokkaa myös käytöstavat ja miten toisille puhutaan, arvot, moraalin ja etiikan. Pätee työpaikoillakin kulttuurin rakentumisessa. Emme siis ainoastaan me vanhemmat omalla mallillamme, vaan myös muu sosiaalinen ympäristö, johon lapsemme laitamme / ohjaamme / päästämme. Miten me aikuiset puhumme toisillemme ja lapsille? Jos lapseni haluaa pelata jalkapalloa, mitä siellä seurassa valmentajat ja toiset vanhemmat kentän laidalla mallintavat lapselleni? Michele Obama kehotti hetki sitten puheessaan amerikkalaisia miettimään millaisen ihmisen he haluavat lapsilleen esikuvaksi seuraavaksi neljäksi tai kahdeksaksi vuodeksi. On myös pystyttävä tekemään valintoja lapsen tarpeista silloinkin, kun itsen kannalta joku toinen ratkaisu olisi kätevämpi. Toisaalta kaikkeen haluamiseen ei tarvitse revetä, niin lapsikin oppii huomioimaan vanhempiaankin. Ja kun se kuuluisa harkinnan ja viisaiden valintojen keskus aivoissa, nk. etuotsalohko, on tutkijoiden mukaan kehityksellisesti ”aikuisen tasolla” noin 25-vuotiaana, vanhempana joutuu asennoitumaan pitkään projektiin. Olemaan monella tavalla äärettömän tärkeä, tavoitettavissa ja valmiina lainaamaan omaa otsalohkoaan ainakin sinne saakka.

Ja sitten parisuhde. Umberto Maturanan sanoin, rakkaus on tekoja, jotka mahdollistavat myös toiselle elämisen omana itsenään. Parhaatkin parisuhteet ajautuvat ajoittain vaikeuksiin ihan jo parisuhteen ja osapuolten henkilökohtaisten luonnollisten kehitysvaiheiden vuoksi. Välillä ei edes tiedä kuka on ja mitä haluaa. Sekin on normaalia. Raskas sydän jaksaa kuitenkin töissäkin huonommin. Jos parisuhteen ongelman ratkaisuyritykset näyttävät toistavan samaa käsikirjoitusta ja keskustelut johtavan aina erehtymättömällä varmuudella samaan umpikujaan, tilanteelle kannattaa tehdä jotain. Tunnepiikeissä otsalohko ei ole päällä yli 25-vuotiaillakaan, jolloin logiikka ei toimi. Ei vaikka keskusteltaisiin lisää ja pontevammin. Viimeistään silloin kannattaa hakea muutamaksi kerraksi ulkopuolinen navigaattori, joka ei ole tunnetasolla sopassa mukana. Laitetaan yhdessä Sherlock Holmes – hatut päähän ja lähdetään johtolankojen perään. Mitä pitää korjata, jotta te löydätte reitin takaisin toistenne luokse? Ja joskus joidenkin on erottava, mutta sitten rikkomatta enempää kuin on väistämätöntä.

Kun lapsen tai nuoren käyttäytyminen uuvuttaa, toistuvasti huolestuttaa tai hävettää vanhempia, kannattaa ensin pohtia vanhempien suhdetta (se on lasten koti). Sitten onko teillä tarpeeksi tietoa lasten kehityksestä, jotta ohjaus ja vaatimustaso ovat linjassa? Ja miten teillä perheenjäsenten tarpeita ja toisaalta haluja kohdataan? Entäs tunneilmapiiri päiväkodissa/koulussa? Sen jälkeen kannattaa hakea koko perheelle osaava palloseinä muutamaksi kerraksi. Lapseen kohdistuvat ulkopuoliset ”interventiot” eivät juuri koskaan auta, koska pääsääntöisesti ongelmallinen reagointitapa / käytös on looginen seuraus ja ”terve” reaktio epäterveelliseen tilanteeseen. Se on myös yritystä kommunikoida jotakin. Yleensä raflaavakin ongelmakäyttäytyminen korjaantuu aika nopeasti, joskus jo kerrasta, kun korjataan oikeaa asiaa kaikkien asianosaisten kanssa.  Lapsi tai nuori ei koskaan ole yksin vastuussa ja olisi epäreilua edellyttää häneltä kykyä korjata sellaista, jonka kanssa aikuiset itse tuntevat olevansa pulassa.

Oletko samaa mieltä, että ”ihanan” perheen muodostavat perheenjäsenet, jotka rakastavat, arvostavat, kunnioittavat ja välittävät toisistaan?  Aikuisilla voi sellaisessa perheessä aivan hyvin olla omat uransa ja ihan oma kahdenkeskinen suhteensakin. Aikaa on toki rajallisesti sen 25 vuotta otsalohkojen kehittymistä valvoessa, mutta kun perheen toimintakulttuurissa toisten tarpeet ovat yhtä tärkeitä kuin omat, ajankäyttö suunnitellaan ja valinnat tehdään kyllä yleensä ihan hyvin kaikkien kannalta. Se vain on muistettava, että tarpeet ovat eri asia kuin halut. Toinen toistensa tarpeisiin pyritään vastaamaan nopeasti, halun kanssa opetellaan odottamista, jakamista ja toisten huomioimista. Ihanassa perheessä kaikki saavat myös ajoittain aiheuttaa toisilleen harmaita hiuksia, surua ja huolta, mutta eivät koskaan ilkeästi tahallaan, siirtääkseen oman pahan olonsa toisiin tai kostaakseen jotain. Ihanat perheet rakentavat, eivät tuhoa, silloinkin, kun ovat erimieltä, väsyneitä tai etsivät reittejä kasvaa yksilöinä. Ihanat perheet tunnistavat myös rajojen ja luonnollisten seurausten arvon. Sääntöjä on vähän, mutta ne ovat ehdottomia, koska ne liittyvät fyysisen ja henkisen turvallisuuden suojelemiseen. Vanhemmat viitsivät omalla vahtivuorollaan pitää niistä kiinni, koska ymmärtävät niiden merkityksen lastensa kehitykselle, parisuhteelle ja perheyhteydelle. Ihana perhe on mahdollista saavuttaa aina silloin, kun molemmat vanhemmat haluavat sitä. Lapset tulevat kyllä sitten mukaan kuin hanhenpoikaset!

Työyhteisöissäkin on niin, että konfliktit ovat aina seurausta epäselvistä rajoista ja tarpeiden ja halun sotkeutumisesta. Niistä ja konfliktien ratkaisemisesta työpaikalla lisää myöhemmin.

T. Mari